Istuin hiljaisessa toimituksessa Triplan 16. kerroksessa ja katselin Ylen televisiotornia. Sisäinen kelloni on rikki, ajattelin.
Oli lokakuu 2021, ja olin juuri aloittanut Suomen Kuvalehdessä politiikan ja talouden toimittajana.
Tulin taloon Suomen Tietotoimistosta STT:stä. Siellä oli jatkuvasti hässäkkä päällä. Avokonttorissa joku puhui aina puhelimessa, toinen yritti keskittyä kuulosuojaimet päässä. Korona-aikana härdelli siirtyi verkkoon.
Triplassa tuntui, kuin ajantajuni olisi seonnut. Yritin säätää kelloani oikeaan aikaan. Irrotin ensimmäisenä sekuntiviisarin.
Kun päivät kuluivat, alkoi tuntua normaalilta, että työkavereiden kanssa ehtii yhdessä lounaalle. Opin tuntemaan SK:n toimitusta, joka on pieni ja kunnianhimoinen. Ihailin kollegoideni ammattitaitoa ja kynänkäyttöä. Ensimmäisiä havaintojani olivat huumori ja lämmin yhteishenki, puuduttavasta etätyökaudesta huolimatta.
Olin jo pitkään ajatellut, että jossain vaiheessa työuraani haluaisin olla SK:ssa töissä. Lehdessä on vahvaa feature-kirjoittamisen osaamista, josta halusin oppia.
Kriisiaikoina lehden merkitys korostuu. Se tarjoaa kontekstia ja asettaa asioita mittasuhteisiin kaoottisen uutissilpun keskellä.
Lähtö tyhjän päälle kannatti
Viihdyin STT:ssä yli 10 vuotta. Työyhteisö oli innostava, ja uutismaailma vei mukanaan. Ensin olin pätkätöissä. Muutimme perheeni kanssa Britanniaan, jossa tein satunnaisia juttuprojekteja STT:lle. Lähtö tyhjän päälle hirvitti. Jälkiviisaana se oli elämäni parhaita ratkaisuja.
Opin katsomaan asioita uudesta perspektiivistä. Olin maahanmuuttaja maassa, jossa maahanmuuton arvostelu kävi yhä kovemmilla kierroksilla. Kansalaisuuteni ansiosta sain toki paljon anteeksi.
”Me tavallaan pidämme teistä suomalaisista. Oikeastaan me haluaisimme olla teidän kaltaisianne”, tunnusti paikallinen journalismin professori minulle kerran.
Kesällä 2013 sain yllättäen soiton Helsingistä. Päätoimittaja kysyi, olinko kiinnostunut Brysselin-kirjeenvaihtajan paikasta. Lensin Suomeen haastatteluun.
Seuraavana keväänä jätin kotini Nottinghamissa ja suuntasin jo tutuksi tulleeseen Eurostarin junaan kohti kanaalia.
Terrori-iskut pysäyttivät EU-korttelit
Asuimme Brysselissä kolme vuotta. Sinä aikana opin, että EU:ssa on aina joku kriisi päällä. Aloitin työt pari viikkoa sen jälkeen, kun Venäjä oli miehittänyt Krimin. Pakotteiden valmistelu alkoi. Seuraavaa kesää hallitsivat pakolaiskriisi ja Kreikan velkaneuvottelut. Sitten oli vuorossa brexit.
Kauteni alkupuolella laajat terrori-iskut ravistelivat Eurooppaa. Mieleeni on jäänyt vahvasti maaliskuinen aamu vuonna 2016, kun olin juuri jättänyt lapseni päiväkotiin. Tuttuni tuli portilla vastaan. Brysselin lentokentällä on räjähtänyt, hän kertoi.
Juutuimme kentälle vievälle moottoritielle, jossa oli täysi kaaos.
Kaivoin puhelimen taskusta. Se oli jäänyt äänettömälle. Uutispäällikkö oli soittanut monta kertaa. Soitin Helsinkiin ja juoksin samalla kotiin. Kaksi voimakasta räjähdystä. Koko kenttä evakuoitu.
Olin pahasti myöhässä. Puhelin, läppäri, kamera reppuun. Vara-akku, miksen ollut hankkinut sitä? Pyörällä vai taksilla? Valitsin taksin. Se oli virhe. Juutuimme kentälle vievälle moottoritielle, jossa oli täysi kaaos.
Radiouutisissa kerrottiin uudesta räjähdyksestä. Maalbeekin metroasemalla, kivenheiton päässä kotoani.
Jätin taksin ja liityin muiden jalankulkijoiden joukkoon. Tämä on moottoritie, yritti poliisi turhaan huitoa.
Ramppia alas tuli matkatavaroitaan kantavia matkustajia, epätietoisina ja sokissa.
Lopulta löysin risteyksen, josta ei päässyt edemmäs. Rampin alle oli muodostunut lehdistökeskus, jossa toimittajat yrittivät ottaa selkoa tapahtumista. Itsemurhaiskuissa oli kymmeniä kuolleita. Haavoittuneita oli ehkä satoja.
Miten selviän tästä?
Brysselissä oli toistumassa sama kuin Pariisissa neljä kuukautta aiemmin. Terrori-iskujen sarja eri puolilla kaupunkia tappoi yli sata ihmistä. Useita satoja haavoittui. Olin matkustanut paikalle ja nähnyt jälkeen päin painajaista. Jihadistit tulivat yöllä ja alkoivat ampua.
Istuin kuppilan nurkassa lentokentän kupeessa lataamassa läppäriäni, kun huomasin päiväkodilta tulleet viestit. Lapset pitää hakea pois, paikalla ei ole enää turvallista. Mietin, miten selviän tästä. Olin unohtanut hänet.
Illalla kävelin autioita katuja tutulle metroasemalle. Liput roikkuivat puolitangossa. Jossain lauloi mustarastas.
Jo seuraavana aamuna lähdimme lapsen kanssa ulos, vaikka teki mieli jäädä kotiin.
Tunturijono tuo pysyvyyttä
Neljä vuotta myöhemmin asuimme Helsingissä, kun korona tyhjensi kadut ja Suomi oli äkkiä poikkeustilassa. Kriisi tuli taas iholle. Maaliskuun illassa kuului mustarastaan laulu.
Tästäkin selvitään, ajattelin.
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, huomasin, että reaktio tulee jo selkäytimestä. Koitti kevät ja maaliskuu. Hirvitti, mutta hengitin rauhallisesti. En menettänyt enää yöuniani.
Jatkuvien muutosten ja epävarmuuden rinnalle kaipaan pysyvyyttä. Keväisin matkustamme aina kotiseudulleni Lappiin. Brysselissä ystävät ihmettelivät, miksi ette mene Alpeille. Lyhyempi matka ja paremmat maisemat, he sanoivat.
En osannut selittää. Mieluummin tyyni tunturijono ja avara taivas. Maailma asettuu uomiinsa ja aika menettää merkitystään. Sisäinen kello hiljenee. Sitä ei tarvitse lainkaan.